Kurjat @ Kaarina-Teatteri 20.3.2016

screen20shot202015-10-0920at2023-34-39

[Well here’s a first, that being my first review in Finnish! If I get super bored at one point or another I might consider translating this to English as well, but since it’s about a very local production, I doubt many foreign readers would find this particularly interesting! If you, however, strongly desire to read my review of a small play production of Victor Hugo’s Les Misérables, let me know! Anyway, Finnish readers, carry on!]

Kun viime vuoden puolella kuulin, että Kaarina-Teatterin ohjelmistoon olisi keväällä tulossa Suomen tiettävästi ensimmäinen näytelmäproduktio Victor Hugon klassikkoteoksesta Kurjat, olin lievästi sanottuna hämmästynyt. Pelonsekainen innostus kuvailisi tuntojani kenties paremmin. Jos minut tuntee vähääkään paremmin, ei liene jäänyt salaisuudeksi, että Les Misérables on paitsi yksi lempikirjoistani, myös elämäni muuttanut musikaali ja fanaattisuuteen asti keskeinen osa identiteettiäni. Tästä seikasta kumpusivat sekä pelko että into, sillä uudet versiot omista suosikeista ovat aina jännittävä paikka, ei vähiten silloin kun rakas alkuteos on painoksesta riippuen lähemmäs kahdentuhannen sivun tiiliskivi ja lukuisat epäonnistuneet elokuva-adaptaatiot ovat vielä tuoreessa muistissa. En olisi uskonut isompienkaan ammattiteattereiden uskaltautuvan ihan tuosta vaan tarttumaan haasteeseen, saati sitten naapurikaupungin harrastelijateatterin. Ennakko-odotukseni olivat jokseenkin ristiriitaiset.

Tänään se totuuden hetki sitten koitti kun parhaan ystäväni (ja toisen Les Mis-ekspertin) ja äitini (jonka olen saanut sekä lukemaan kirjan että raahattua katsomaan musikaalia Tampereelle asti) lähdimme urhein mielin tätä kulttuuritapausta todistamaan. Heti alkuun todettakoon, että produktio oli erinomaisen hyvin toteutettu dramaturgiasta ja ohjauksesta lavastukseen ja puvustukseen, eikä harrastelijuudesta ollut tosiaan jälkeäkään. Siispä hatunnosto heti alkuun dramaturgi/ohjaaja Miina-Stiina Saaristo-Vellingille ja koko produktion työryhmälle! Ei ole mikään helppo tehtävä tiivistää Hugon (paikoitelleen hyvinkin jaaritteleva ja aiheesta eksyvä, myönnetään suoraan!) alkuteos reilun kolmen tunnin mittaiseen näytelmään, mutta Saaristo-Vellinki oli tehnyt pääosin äärimmäisen hyviä valintoja sen suhteen, mikä ansaitsi päästä mukaan ja mikä sai jäädä pois. Etenkin ensimmäinen näytös oli erinomainen kokonaisuus joka sisällytti paljon tarinalle tärkeitä kohtauksia, jotka usein jäävät leikkaushuoneen lattialle, ja toisaalta ymmärsi jättää pois sellaiset osiot, jotka eivät olisi välttämättä tässä versiossa toimineet. Lisäksi draaman ja komedian tasapaino oli juuri oikea, niin ettei tarina jäänyt liian ahdistavan synkäksi, mutta ei toisaalta mennyt ihan parodiaksikaan.

k11

Kuvat: Mika Nurmi Photography

Olin etukäteen ollut hieman huolissani siitä, kykenisinkö heittäytymään mukaan tarinaan sen sijaan että keskittyisin vertailemaan esitystä kaikkiin aiemmin näkemiini produktioihin (ja kuinka paljon suomen kieli särähtäisi korvaan, kun tarinaa on tottunut lukemaan ja kokemaan englanniksi), ja ensimmäiset minuutit menivätkin hieman totutellessa. Valjanin tarinan alkumetrien aikana en vielä oikein päässyt mukaan meininkiin, mutta Fantinen ja Cosetten tarina sai minut kyynelehtimään alta aikayksikön, mikä olisi toki pitänyt arvata. Seuraavan hatunnoston ansaitsevatkin Merita Seppälä ja molemmat pikku-Cosettea esittäneet tytöt, eli Pinja ja Lilja Vellinki. Fantinen rooli on helppo vetää överiksi, etenkin loppua kohti, mutta Seppälän tulkinta oli sydäntäsärkevän aito ja koskettava alusta loppuun. Olin erityisen tyytyväinen, että Fantinen tarina nähtiin tässä versiossa alusta asti, vaikka Tholomyesin hahmon tulkinnasta en niin piitannutkaan. Usein Fantinen kohdalla hypätään suoraan kurjuuteen, mikä jättää varjoon hyvin tärkeän osan hahmon kehitystä. Kun on ensin nähnyt Fantinen onnellisena, on sata kertaa masentavampaa nähdä tämän vajoaminen niin syvään kurjuuteen. (Sympatiani muuten sille vanhemmalle yleisössä, jonka lapsi graafisen prostituutiokohtauksen aikana kysyi uteliaana: “Mitä toi tekee?” Ei ehkä paras mahdollinen hetki seksivalistuksen aloittamiselle!) Samoin Fantinen ja Madame Thénardierin kohtaamisen sisällyttäminen oli erittäin hyvä päätös.

Muutenkin Thénardierin pariskunta (Kari Rantanen ja Niina Laine) olivat eräitä näytelmän onnistuneimpia hahmotulkintoja. Liian monessa Kurjat-versiossa Thénardierista tehdään koominen hahmo, mikä ei mielestäni tee tälle oikeutta. Tässä versiossa komediapuolen vetovastuu oli nerokkaasti siirretty Mariuksen isoisälle, herra Gillenormandille (Jarmo Kujala), joka hoitikin osuutensa erinomaisesti! Myös Thénardiereilla oli koomiset hetkensä, mutta Rantasen kiero ja hiljaisen uhkaava tulkinta vetosi minuun huomattavasti enemmän kuin yleinen överikomediallinen lähestymistapa.

k17

Huomaan, että tähän asti mainitsematta ovat jääneet kokonaan tarinan päähenkilöt, eli rangaistusvanki Jean Valjean (Pentti Kallio) ja häntä armotta jahtaava poliisikomisario Javert (Hannu Pajunen). Molemmat tekivät hyvät roolisuoritukset, mutta jäivät välillä pahasti kiinnostavampien sivuhahmojen jalkoihin. Tämä ei kuitenkaan ole pelkästään tämän produktion ongelma, vaan valokeilan pitäminen Valjeanissa ja Javertissa on todistetusti aiheuttanut haasteita muillekin, etenkin tarinan jälkipuoliskolla kun fokus siirtyy enemmän kapinoiviin opiskelijoihin. Sekä Kallion että Pajusen tulkinnat hahmoistaan eivät istuneet täysin omaan käsitykseeni, mutta ei niissä suurempaa vikaakaan ollut, paitsi lievä ylinäytteleminen paikoitellen molempien osalta. Tässä saattaa kuitenkin olla kyse vain henkilökohtaisesta mielipide-erosta, sillä oma visioni molemmista hahmoista on lähinnä hillityn rauhallinen (toki hyvin erilaisilla tavoilla), ja molempien tulkinta meni omalla kohdallani hieman överiksi. Toisessa näytöksessä sekä Valjean että Javert jäivät erityisen pahasti muun tarinan yliajamaksi, etenkin kun kummankin kuolemakohtaukset jätettiin käytännössä pois, ja muutenkin heidän keskenäinen vuorovaikutuksensa jäi minimiin.

Toinen näytös oli kautta linjan hajanaisempi kuin ensimmäinen (tämäkin yleistä kaikissa adaptaatioissa), mutta siinäkin oli paljon hyvää. Marius (Vili Hokkanen) oli erinomaisen hyvä (Mariuksen ja Cosetten kohtaaminen pinkissä valossa, konfetin lentäessä ja Griegin soidessa taustalla? NEROKASTA!), ja oli uskomattoman virkistävää nähdä koko Mariuksen kehityskaari ja perhetausta tuotuna näin keskiöön. Mariusta ei myöskään – luojan kiitos – esitetty vallankumouksen johtajana, vaan hieman poliittisesti ja romanttisesi hämmentyneenä hölmönä nuorena miehenä, jollainen hän kirjassakin pitkälti on. Hänen ja Cosetten (Johanna Suokas) kohtaukset olivat hillittömiä (Cosette oli muutenkin erinomainen!), samoin kaikki kohtaukset muiden vallankumouksellisten kanssa.

k37

Vallankumouksellisista puheen ollen… Henkilönä, joka lukee säädyttömän paljon fanifiktiota aiheesta, olen usein hyvin tarkka siitä, miten Les Amis de l’ABC eri versioissa kuvataan. Kaarina-Teatterin versiossa keskiöön olivat päässeet Enjolras (Jarno Huhtala), Grantaire (Jarmo Suokas) ja Courfeyrac (Petri Aulin). Valikoima oli hyvä, ja riittävä tämän kokoiseen produktioon, jossa olisi turhaa raahata koko lähes kymmenpäinen kaveriporukka lavalle. Hahmona hieman enemmän taustalle jäävä Courfeyrac pääsi yllättävää kyllä eniten oikeuksiinsa tässä kokoonpanossa, joten pisteet erinomaisesta hahmotulkinnasta! (Uskomattoman suuret fanituspisteet myös roolitusvastaavalle; mikäli saman henkilön roolittaminen Courfeyraciksi ja Tholomyesiksi oli tarkoituksellinen viittaus kirjan rinnastukseen, olet sankarini!) Enjolras oli myös tasaisen hyvä tulkinta nuoresta vallankumousjohtajasta. Grantaire sen sijaan aiheutti minulle pienoisen pettymyksen. Toisaalta olin riemuissani siitä, että Grantairen asema vallankumouksellisten ryhmässä ja suhde Enjolrasiin oli nostettu esiin ja mukaan otettu myös eräs kirjan lempikohtauksistani, jota ei IKINÄ sisällytetä mihinkään. Toisaalta kuitenkin tulkinta meni valtaosin geneeriseksi känniriehumiseksi ja huutamiseksi. mikä jätti minut kovin kylmäksi. Myös lopun täyskäännös motivoituneeksi kapinalliseksi jäi aika irtonaiseksi ja äkkinäiseksi. Ymmärrän, ettei Grantaire ole mikään päähenkilö, ja hänen hahmostaan saatiin kyllä paljon irti, mutta hahmon suurfanina omaa sydäntäni hieman särkee aina kun hahmo tiivistyy pelkkään känniseen meuhkaamiseen.

Toinen lempihahmoni, joka ei päässyt täysiin oikeuksiinsa oli Thénardierin vanhin tytär Éponine (Nelli Hautala). Époninen ihastus Mariukseen jäi hieman hutaistuksi, ja kokonaan pois oli jäänyt lempikohtaukseni – ja Époninen huippuhetki – jossa tämä puolustaa Valjeanin ja Cosetten taloa isänsä rikollisjengiltä. Kaikkea ei voi tietenkään sisällyttää, mutta henkilökohtaisesti Époninen syrjäytys jäi hieman harmittamaan. Myös Époninen traaginen kuolema hoidettiin minusta aika hutaisten, mikä oli sääli, sillä parhaimmillaan se on hyvinkin voimakas kohtaus. Époninen sisaren Azelman (Fiona Syrén) sisällyttäminen oli kuitenkin iloinen yllätys ja tulkinta mainio, ja pikkuveli Gavroche (Leevi Finkman) varasti show’n käytännössä aina ollessaan lavalla! Näytelmän lapsilahjakkuudet olivat kautta linjan erittäin hyviä, ei voi kuin ihailla!

k38

Muutaman hahmotulkinnan lisäksi paljoa valitettavaa ei siis löydy. Kenties isoimmaksi dramaturgiseksi heikkoudeksi jäi näytelmän loppu, joka tuntui melkoisen kiireiseltä. Javertin kuolemakohtaus oli jätetty kokonaan pois, mikä on hämmästyttävä valinta, sillä mielestäni Javertin viimeiset hetket ovat hyvin tärkeä päätös hänen hahmonkehitykselleen ja oleellinen palanen hänen ja Valjeanin mutkikkaassa suhteessa. Nyt Javertin tarina tuntui jäävän vähän keskeneräiseksi, etenkin kun toisessa näytöksessä hahmo jäi aika pahasti paitsioon. Samoin kävi toisaalta Valjeanillekin, jonka kuolemakohtaus tuli aika puun takaa kesken Mariuksen ja Cosetten häiden, ilman sen suurempia loppuhöpinöitä. Aivan viimeiseksi näimme vain Valjeanin astuvan taivaaseen, ja Cosetten nyyhkyttävän hänen jälkeensä. Sinänsä kaunis lopetus, mutta itseäni se jäi vaivaamaan, sillä vaikka olisi ehkä virheellistä väittää tarinan loppuvan onnellisesti (ottaen huomioon että päähenkilöistä eloon jää ehkä kaksi, “onnellinen” lienee väärä sana), mutta mielestäni tarinan lopun pointti on nimenomaan toivo ja tulevaisuuteen katsominen, joka ruumiillistuu Cosettessa ja Mariuksessa. Kyllähän se tässäkin versiossa toteutui häiden muodossa, ja tavallaan lopetus oli oikeastaan onnellisempi kuin usein, mutta itselleni se jäi hieman väärään tunnelmaan ja lopun toivon kipinä jäi häistä huolimatta saamatta kun Valjean vain otti ja kuoli ilman katartista jäähyväiskohtausta ja anteeksiantoa. Muutenkin aika monta langanpäätä jäi roikkumaan (Thénardierien kohtalo, Javertin kohtalo, Cosetten suhde menneisyyteensä, Mariuksen suhde Thénardieriin…), ja lopun jännittävän syvälliset käänteet vedettiin surutta suoriksi, mutta kuten sanottu, jostain on tingittävä kun yrittää tiivistää useampaa tuhatta sivua tekstiä reilun kolmen tunnin pakettiin.

Tiivistääkseni tämän polveilevan reportaasin hieman lyhyempään muotoon: Kaarina-Teatterin Kurjat on korkeatasoinen ja virkistävä tulkinta klassikkotarinasta, ja se tarjoaa sopivassa määrin uutta ja vanhaa sekä hardcore-fanille että keltanokalle. Kirjan faneille riittää hauskoja viittauksia ja iloisesti yllättäviä hahmoja ja kohtauksia, joita ei usein pääse näkemään, niistä nautin itse aivan erityisesti! Erityismaininta myös loistavasta lavastuksesta ja tilankäytöstä, niiden ansiosta kohtaukset vaihtuivat soljuvasti ja tarinan monitasoisuus konkretisoitui upeasti! Myös ensemble oli pääosin todella vahva (Minna Huhtalan Sisar Simplice oli ihanin!) ja kaikki pelasivat hyvin yhteen.

Kaiken kaikkiaan Saaristo-Vellinki on tehnyt erinomaisen ja omanlaisensa tulkinnan tutusta teoksesta, joka on uskollinen tarinalle ja alkuteokselle jäämättä jumiin musikaaliproduktion tai lukuisten elokuvien tarjoamiin valmiskaavoihin. Ei ole varmastikaan helppoa löytää tuoretta tulokulmaa näin tunnettuun teokseen, mutta tämä produktio todisti että kaikkea ei ole vielä nähty! Pitkän linjan fanille, joka on nähnyt jo kaikenlaista (sekä hyvässä että pahassa), tämä oli virkistävä kokemus ja todistus siitä, että tämä iätön tarina elää edelleen ja voi hyvin! Hyvin tehty!